Kun kauneus ja kamaluus kohtaavat

Saavuin Kolille kolme viikkoa sitten iloisena siitä, että olin ensimmäistä kertaa noissa upeissa, kansallismaisemiksi titeleeratuissa näkymissä. Samalla olin kuitenkin täysin poissa tolaltani juuri edesmenneen serkkuni takia. Kesäloma oli vasta aluillaan, ja odotukset palauttavasta lomasta olivat olleet korkealla. Varmasti moni osaa samaistua tunteeseen, kun kesäloma alkaa ja fiilis on korkeimmillaan. Silloin ajattelee, että nyt nautitaan yksistä vuoden parhaimmista päivistä ja otetaan kaikki ilo irti. Mutta kuten myös tiedämme omista kokemuksistamme, että elämä ei välttämättä mene ollenkaan odotusten mukaisesti emmekä voi hallita läheskään kaikkea ympärillämme tapahtuvaa.

Muistan, kun istuin Ukko-Kolin, Paha-Kolin ja Mäkrävaaran huipuilla. Katselin kerroksellista maisemaa, joka alkoi vaaleansinisestä taivaasta, lomittain lipuvista kumpupilvistä, rauhallisesta järvenpinnasta, mäntyjen ja kuusten peittämistä vaaroista sekä pitkistä mutta kapeista saarista. Edessäni oli kaikki tuo hurmaava kauneus, mutta samalla tunsin oloni revityksi nuoren serkkuni ja hänen perheensä takia.

Kolmen päivän aikana sain kokea Kolin upeuden, mutta se upeus sai silmissäni uudenlaisia sävyjä ja ulottuvuuksia kuin mitä olisin osannut odottaa aiemmin. Samassa paikassa pystyin kokemaan yhtä aikaa maailman puhtaan kauneuden ja kamaluuden. Samassa paikassa koin iloa ja surua, välillä ne sekoittuivat toisiinsa, välillä nauroin puhtaasta onnesta ja välillä taas itkin puhtaasta surusta.

Kaikkien meidän elämässä tapahtuu kamalia asioita, joita käsittelemme omalla tavallamme. Olin kiitollinen siitä, että itse sain käydä läpi tapahtunutta luonnon rauhassa ensin Kolilla, sitten Hossan kansallispuistossa, sen jälkeen mökillä sukulaisten kanssa ja nyt myöhemmin taas monen läheisen kanssa. Olen muistellut serkkuni kanssa koettuja kauniita ja hauskoja hetkiä, joita koimme kahdella eri mantereella ja joita on paljon siitä huolimatta, että asuimme maailman eri laidoilla.

Samassa paikassa pystyin kokemaan yhtä aikaa maailman puhtaan kauneuden ja kamaluuden. Samassa paikassa koin iloa ja surua, välillä ne sekoittuivat toisiinsa, välillä nauroin puhtaasta onnesta ja välillä taas itkin puhtaasta surusta.

Olen sitä tyyppiä, että tykkään puhua vaikeista asioista ja myös kirjoittaa niistä. Olen ajatellut, että itkeä saa ja pitää silloin, kun siltä tuntuu, ja että nauttia tästä kesästä saa ja pitää silloin, kun siltä tuntuu. Koko ajan ei tarvitse olla kivaa, jos siltä ei tunnu, ei edes kesälomalla. Huomasin, että jotkin tietyt asiat, kuten islanninhevosvaellus Kolilla, karhunkatselu Hossassa, koiran rapsuttelu ja sukulaislapsen kanssa leikkiminen vaativat olemaan ehdottoman läsnä. Sekin on vapauttavaa välillä. Suosittelen siis surun keskellä välillä hankkiutumaan lähelle eläimiä ja pieniä lapsia, jotka tietävät vähemmän kaikista maailman kauheuksista.

Serkkuni isä pyysi jakamaan hänen ja heidän perheensä tarinaa eteenpäin, jotta tällaiset kauheudet eivät toistuisi. Voit lukea siitä englanniksi tästä jutusta.

Lämpöistä kesän jatkoa <3

-Emilia